"Voi pojat. Vannon, että suomalaiset ovat jokin eri ihmisrotu."
Suomalaissotilas Aimo Koivusen kasvot koristavat englanninkielistä Reddit-keskustelupalstaa. Ketju on ylläolevan kommentin kaltaisia heittoja sakeanaan.
Itse asiassa Koivusesta on lukuisia keskusteluketjuja, pitkälti englanniksi – muutama niistä tämän vuoden marraskuulta ja tuorein joulukuun alkupäiviltä. Niissä kaikissa päivitellään samaa: miten suomalaissotilas päätyi koluamaan metsiä paukkupakkasessa metamfetamiinin vaikutuksen alaisena?
Totuus on, että kaukopartiomies Koivunen oli yksi monista suomalaissotilaista, joiden käsiin annettiin Pervitin-nimisiä tabletteja sodassa. Niitä jaettiin sotilaille auliisti rintamalla. Nykyään aine luokitellaan huumausaineeksi.
Koivunen oli onnekas, sillä hän ei jäänyt koukkuun. Sen sijaan hänen vahinkoyliannostuksestaan tuli sotahistoriallinen selviytymistarina.
Pervitin-pillerit olivat lahja Saksalta
Yksi Aimo Koivusen lapsista, Mika Koivunen, oli yläasteikäinen, kun kuuli isänsä juttelevan naapurissa asuvalle toiselle sotaveteraanille. Sotajutut jatkuivat toista tuntia. Se oli yksi harvoista kerroista, kun Koivunen kuuli niistä suoraan isältään. Lapsille ei sota-ajan tarinoita juuri kerrottu.
Tai ehkä Aimo-isä olisi kertonut, jos olisi kysytty.
– Mutta ainakaan itse en ollut siihen aikaan kauhean kiinnostunut sota-asioista, Mika Koivunen kertoo kotonaan Jyväskylässä.
Hän on yhdeksänlapsisen Koivusen perheen kuopus, ja syntyi Aimo ja Elsa Koivusen perheeseen vuonna 1966. Perhe muutti Keski-Suomeen 1980-luvun alussa, ja nykyään Mika Koivunen asuu Jyväskylässä oman perheensä kanssa.
Hänen isänsä kuolemasta on tänä vuonna kulunut 30 vuotta.
"Heikotti. Joku pojista huusikin: – 'Älähän Aimo nuku!' Nyt oli päätös valmis! TabIetit olivat rintataskussani."
Katkelma on Aimo Koivusen omista muistelmista Kansa taisteli -lehdestä vuodelta 1978. Sota-ajan kertomus kuvailee pelottavaa tilannetta, johon ei itse haluaisi ikimaailmassa päätyä. Koivusen tekstin julkaisusta on jo vuosikymmeniä, mutta siitä ollaan yhä sotakeskustelufoorumeilla niin tohkeissaan, että joku käänsi koko tekstin englanniksi vain kuukausi sitten (Reddit).
Talvisodasta selvittyään alikersantti Aimo Koivunen oli päätynyt jatkosotaan kaukopartiomieheksi. Siellä hänelle uskottiin koko partion Pervitin-annos talteen. Mika Koivunen kertoo, että hänen isänsä suhtautui kielteisesti koko aineeseen. Luultavasti juuri siksi häntä pidettiin luotettavana miehenä, jonka haltuun pillerit annettiin.
Kävi kuitenkin niin, että Aimo Koivunen uupui pahasti kaukopartiomatkallaan Kantalahdessa. Kun hiihtäminen alkoi olla vaivalloista, hän päätti ottaa yhden pillerillisen kavahtamaansa ainetta.
Toisin kävi. Koivunen otti vahingossa monta Pervitiniä kerralla. Hän muistelee kertomuksessaan, miten ne olivat tarttuneet paketissa yhteen. Hiihtovauhtia hidastamatta hän nappasi suuhunsa kaikki, mitä hansikkaaseen oli sattunut.
Sota oli puhjennut 1941, ja Hitler julisti Suomen taistelevan liitossa Saksan kanssa. Se tarjosikin natseille tavan päästä kätevästi eroon valtavasta varastosta metamfetamiinia – piristettä, jonka kauppanimi oli Pervitin.
Suomen päihdehistoriasta kirjan kirjoittanut filosofian tohtori Mikko Ylikangas kertoo, että saksalaiset itse ottivat aineen käyttöön armeijassa jo 1939. Pian he kuitenkin huomasivat, että metamfetamiini ei ehkä ollutkaan paras ajatus rintamalla. Sen jakelua vähennettiin Saksassa rankasti heti seuraavasta vuodesta alkaen.
Kun Suomi liittyi Saksan rinnalle toiseen maailmansotaan, Pervitiniä saatiin sota-apuna armeijan lääkintään.
Sehän kuulostaa reilulta ja ystävälliseltä tempaukselta?
– Kunnon meininki, kyllä, Ylikangas kuittaa.
Sota-aikana vastaavia aineita pidettiin ensisijaisesti lääkkeinä. Vaikka tiedettiin, että muun muassa heroiini ja morfiini aiheuttivat myös riippuvuutta, niitä tarvittiin rintamalla sotilaiden avuksi. Heroiinia pidettiin Ylikankaan mukaan jo 1800-luvulla lyömättömänä lääkkeenä esimerkiksi sydänvaivoihin.
– Lääkintäviranomaiset suosittelivat heroiininkäyttöä koko kansalle täyttä häkää koko 1920-, 30- ja 40-lukujen ajan, Ylikangas toteaa.
Sodassa heroiinitableteilla lievennettiin muun muassa yskää, joka puhkesi usein lämpimästä korsusta kylmään pakkaseen ja takaisin rampatessa.
Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarjassa kerrotaan, että koska vartiossa oli oltava hiljaa, vartiomiehille annettiin viiden tabletin heroiinipakkaus yskänkohtausten varalta. Ylikankaan mukaan yksi tabletti sisälsi noin viisi milligrammaa heroiinia.
Onko se paljon vai vähän?
– Riippuu hieman siitä, miten sitä käytetään, Ylikangas toteaa.
Keskimäärin yhden pillerin annos vastaa Ylikankaan mukaan kivunlievityksen kannalta muutamaa Aspirin-tablettia. Yksi tabletti ei toisin sanoen tehnyt narkomaania.
Ongelma on, että väärinkäyttäjät keksivät nopeasti, että heroiinitabletin voi myös murskata ja nuuskata. Siitä oli lyhyt askel aineen liuottamiseen nesteeseen ja suonensisäiseen käyttöön.
Morfiinia taas käytettiin kivunlievitykseen. Ylikankaan mukaan morfiini oli muutenkin tuohon aikaan Suomen yleisimmin käytetty huumausaine siviilissä, ja morfiiniriippuvuus oli ilmiönä jo tunnettu. Eräs vuonna 1944 Kannaksella haavoittunut veteraani kertoi Ylen Silminnäkijälle vuonna 2012, miten morfiinia saadessa tuntui, kuinka ruusut kukkivat.
Väärinkäyttö oli kuitenkin marginaalinen ilmiö, johon oltiin havahduttu lähinnä lääkäripiireissä. Monella rintamalla olleella ei ollut käsitystä siitä, että aineisiin voi jäädä koukkuun, saati edes käyttää päihteenä.
– Se oli vaarallinen yhtälö. Pitkäaikainen käyttö saattoi hyvin helposti johtaa hyvän olon hakemiseen aineesta ja addiktion syntymiseen, Ylikangas toteaa.
Pervitiniä käytettiin Ylikankaan mukaan sairaaloissakin. Sen vaarallisuudesta joko ei tiedetty, tai jos tiedettiin, siitä ei juuri piitattu. Lääkeaineen käytön katsottiin olevan hallinnassa.
– Saattoi käydä niin, että aluksi täysin hallinnassa ollut Pervitinin käyttö sairaalaoloissa alkoi pikkuhiljaa muuttua viihdekäytöksi, Ylikangas sanoo.
Pohjantähteä kohti pakkasessa
Seison suksillani Suomen rajaviivalla. Jossakin vaiheessa olen eronnut pojista – vaiko päinvastoin, se ei ole koskaan selvinnyt.
Mika Koivunen muistaa, että hänen isänsä alkoi kirjoittaa muistelmiaan Pervitin-pitoisesta reissustaan vuonna 1977. Tässä jutussa olevat kursiivilla kirjoitetut lainaukset ovat tuosta tekstistä. Kansa taisteli -lehti oli julistanut kirjoituskilpailun, ja Aimo Koivunen halusi osallistua siihen omilla sotamuistoillaan kauhujen retkestä, jonka Pervitinin kanssa suoritti.
Pervitiini-partio -niminen teksti, joka perustuu Koivusen muistikuviin tapahtumista, julkaistiin seuraavana vuonna. Mika Koivunen muistelee, että isän tarina sijoittui kilpailussa toiseksi.
Hän kertoo, että hänen isänsä otettua Pervitin-annoksensa olivat partion jäsenet ottaneet tältä konepistoolin lippaat pois. Aimo Koivunen oli käynyt vaaralliseksi ympäristölleen metamfetamiinin vaikutuksen takia. Vaikka hiihtäminen oli ensin sujunut loistavasti, seuraavat vaiheet olivat unohtuneet.
Kaukopartiomies löysi itsensä Suomen rajalta ilman ruokaa ja asetta.
Muistelmissaan Koivunen kertoi tajunneensa, että hän oli ottanut itse asiassa koko partion Pervitin-annoksen: kolmekymmentä pilleriä. Hän halusi etsiä partionsa, mutta hiihtämisen aikana Pervitin aiheutti hallusinointia – niinpä oman partionsa tai saksalaisten sijaan Koivunen muisteleekin törmänneensä venäläisiin.
Alkoi rivakka pakomatka.
Vielä nyt vanhanakin, kun tulee tämä hiihto mieleeni, oikein puistattaa – miten minä jaksoin, sillä sen menon täytyi olla lujaa!
Seuraavat päivät Koivunen hiihti pakoon ja yöpyi lumikiepissä.
– Jossain vaihessa hän oli lämmittänyt vettä ja syönyt vähän männynkerkkiä, Mika Koivunen kertoo.
Välillä Koivunen kertoo muistelmissaan nähneensä näkyjä: vanha ystävä saattoi ilmestyä juttelemaan ja kadota jälleen. Hän hiihti yötä myöten jahdaten Pohjantähteä pakkasessa.
Mika Koivunen kertoo, että hänen isänsä löysi lopulta saksalaisten vartiopaikan. Se osoittautui hylätyksi ja vaaralliseksi.
Aimo Koivunen astui miinaan.
Pieni osa veteraaneista jäi huumekoukkuun
Loukkaantuminen oli joillekin veteraaneille kohtalokasta monessa mielessä. Mikko Ylikankaan mukaan sodan aikana huumekoukkuun jääneet olivat usein niitä, jotka olivat haavoittuneet ja siten päätyneet lääkittäviksi. Monet saivat haavoittuessaan heroiinia tai morfiinia, jotkut isojakin annoksia ja pitkän aikaa.
Siitä narkomanisoituneet Ylikangas laskisi sotainvalideiksi.
– Mutta taatusti on myös heitä, jotka tiesivät aineista, ja alkoivat käyttämään niitä sodan aikana päihdetarkoitukseen, siviilissä tai rintamalla, Ylikangas toteaa.
Narkomaani-veteraanien määrä on arvioitu hyvin pieneksi. Ylikangas viittaa erääseen laskelmaan, jonka mukaan kaikista sodanjälkeisistä huumeidenkäyttäjistä vain 13 prosenttia oli heitä, jotka jäivät riippuvaisiksi aineista saatuaan niitä sotahaavojen hoitoon.
Sen sijaan lukuja mahdollisesti jo rintamalla päihdekoukkuun jääneistä tai siellä lääkkeitä viihdekäyttäneistä ei ole. Ylikangas toteaakin, että asia kaipaisi lisätutkimusta.
– Siten voitaisiin saada selkeämpi kuva asian suuruusluokasta, hän toteaa.
"Aloin tarkastella jalkaa, joka oli kovin pahan näköinen: luut törröttivät ja lihakset olivat kuin riivinraudalla revityt."
Koivusen astuttua miinaan hän päätti kontata lähimpään korsuun. Hän tarttui sen oveen, ja ehti juuri ja juuri raottaa sitä.
– Koko mökki räjähti, ja isä lensi ovenkappaleen kanssa 20–30 metriä lumihankeen ja upposi sinne, Mika Koivunen toteaa.
Muistelmissaan Aimo Koivunen kertoo saksalaisten myöhemmin selvittäneen, että korsussa oli ollut 13,4 kilon panos. Sillä ei kuitenkaan ollut suurta merkitystä nyt. Hän jäi makaamaan täysin avuttomana hankeen, vaatteet osittain tuhoutuneina, vailla ruokaa, ammuksia ja kompassia – ja sekaisin Pervitinistä.
Pillerit kulkeutuvat rintamalta mustaan pörssiin
Sotiin oli varattu pelkästään Pervitiniä melkoinen määrä. Huume-Suomi-sarjassa esitellyn asiakirjan mukaan lääkintäkenttävarikoille jaettiin jatkosodan alussa 850 000 pilleriä odottamaan käyttöä.
Niitä kaikkia ei suinkaan pistetty poskeen rintamalla. Mikko Ylikankaan mukaan pillereitä kulkeutui sodan päätyttyä apteekkeihin ja sotilaiden taskuihin.
Sotien jälkeen Suomessa käytettiin eniten morfiinia ja heroiinia. Ylikangas kertoo, että rintama-apteekeista kotiutettiin sodan jälkeen Helsingin keskuslääkevarastoon miljoonia heroiinitabletteja.
– Poliisiraporteistakin tiedetään, että niitä kulkeutui myös kaupungille, esimerkiksi apteekeissa työskennelleiden varusmiesten taskuissa, Ylikangas toteaa.
Huume-Suomen historia -sarjan mukaan lääkintäupseereilta saatettiin rintamalta paluun jälkeen hakea epävirallista korvaushoitoa.
Myös Pervitinin eli metamfetamiinin käyttö jatkui sotien jälkeen muun muassa mustan pörssin kautta. Määriä on Ylikankaan mukaan vaikea arvioida, sillä kyse on ollut laittomasta toiminnasta. On myös tiedossa, että Helsingin lähiseudun apteekkeihin tehtiin sodan jälkeen lukuisia murtoja (Mtv).
– Apteekeissa oli myynnissä paitsi heroiinia ja kokaiinia, myös amfetamiineja ja metamfetamiineja. Sieltä aineita saatiin liikenteeseen, Ylikangas vahvistaa.
Hän muistuttaa myös, että Ruotsissa oli ollut jo 1930-luvulta lähtien vakava amfetamiiniongelma. Naapurimaan läheisyys on varmasti vaikuttanut siihen, että tapoja levisi myös Suomeen.
Ylikangas totesi jo Huume-Suomen historia -sarjassa, että suomalaissotilaat eivät yksinkertaisesti tienneet Pervitinin liikakäytön vaaroista. Jos he olisivat tienneet, huumetilanne olisi voinut olla sodan jälkeen huomattavasti pahempi.
Pervitinin käyttöä rintamalla pyrittiinkin valvomaan niin, että sitä käytettäisiin vain tositilanteessa antamaan lisäpotkua. Ylikankaan mukaan sen päihdyttävistä vaikutuksista ei virallisesti puhuttu missään. Hän muistelee, että jopa maininta pillereiden aiheuttamasta krapulamaisesta jälkitilasta poistettiin puolustusvoimien lääkintäohjeista. Krapulahan olisi viitannut siihen, että aineesta voi päihtyä.
Aimo Koivusen poika Mika Koivunen tosin aprikoi, että isä saattoi tietää aineen haitoista. Hän oli ollut rintamalla pitkään, ja kenties siksikin suhtautui lähtökohtaisesti kielteisesti aineeseen.
Nyt se oli saattanut hänen elämänsä hiuskarvan varaan.
Kuukkeli pelastaa sotamiehen
Aimo Koivunen makasi lumikuopassaan loukkaantuneena. Käteen oli jäänyt räjähdyksen voimasta kappale ovea.
– Hänen toinen kenkänsä oli hajonnut, ja hän repi paidastaan tukon jalkaan, Mika Koivunen kertoo.
Koivunen sai myös asetettua selkänsä alle kappaleen lautaa tueksi ja säkinrievun suojakseen.
Ajatuskin lumikuopassa avuttomana makaavasta sotilaasta pistää miettimään, miten kummassa Koivunen jaksoi vielä keskittyä selviytymiseen masentumatta tyystin. Muistelmissaan kaukopartiomies kertookin, että hän mietti kohtaloaan korppien ruokana.
"... ja suomalainen kaukopartiomies itki – itki niin, että jostakin tunturilta kaiku vastasi. Mutta se helpotti – se särki jonkin patoutuman, joka oli päässyt pesiytymään sisälle."
Mika Koivunen kertoo, että hänen isänsä viruessa kuopassa kuukkeli laskeutui tutkimaan maassa makaavaa sotilasta. Aimo Koivunen itse mainitsee kuukkelin muistelmissaan Lapin pyhänä lintuna. Se soi kaukopartiomiehelle hetkellisen avun.
– Isä sai kuukkelin hengiltä sauvallaan, kun oli molemmin käsin sitä lyönyt. Hän söi sen raakana, kun hänellä ei ollut enää puuta millä lämmittää sitä, Mika Koivunen kertoo.
Aimo Koivunen kertoo muistelmissaan uneksineensa pelastumisesta ja ruoasta. Kumpaakaan ei kuulunut.
Lopulta, todennäköisesti päiväkausien kuopassa viettämisen jälkeen, hän havahtui lentokoneen ääneen.
– Saksalaisten lentokone oli käynyt etsimässä isää. Kun mökki oli räjähtänyt, maa oli isolta alueelta mustaa. Se oli näkynyt kauas, Mika Koivunen kertoo.
Kun Aimo Koivunen näki lentokoneen, hän iski karvalakkinsa suksisauvan päähän ja heilutti kohti taivasta. Hänet oli viimeinkin havaittu.
Kesti silti aikansa, ennen kuin partio pääsi Koivusen luo. Alue oli miinoitettu, ja paikalle piti ensin kutsua saksalaiset joukot purkamaan ne, jotta Koivunen päästiin kantamaan pois.
Vihdoin, lukuisten Pervitin-huuruisten päivien jälkeen, Koivunen saatiin Sallan kenttäsairaalaan. Hän saapui sinne 43-kiloisena, sydän yhä noin kaksisataa kertaa minuutissa hakaten.
Mitä olisi tapahtunut ilman Pervitiniä?
Aimo Koivunen kertoo muistelmissaan erkaantuneensa joukoistaan 18. maaliskuuta. Sallan kenttäsairaalaan hän saapui miltei tasan kaksi viikkoa myöhemmin, 1. huhtikuuta 1944.
Tuona aikana Sallassa oli paikoitellen ollut pakkasta 20–30 astetta. Koivunen kirjoittaa hiihtäneensä kartalta mitattuna noin 400 kilometriä joukosta erkaannuttuaan.
Aimo Koivunen toden totta voidaan laskea rintamalta selvinneiden joukkoon. Mika Koivunen kertoo, ettei isä vaikuttanut traumatisoituneelta. Vaikka hän invalidisoitui, hän oppi kävelemään loukkaantuneella jalallaan.
– Isä menetti toisen jalan varpaansa. Ne paleltuivat, Mika Koivunen toteaa.
Aimo Koivunen ei joutunut enää rintamalle. Jatkosota päättyi aselepoon syyskuussa 1944 kolmen vuoden taisteluiden jälkeen. Koivunen perusti perheen ja eli Keski-Suomessa elämänsä loppuun saakka.
Nykyään ei vanhoja Pervitinejä enää syötettäisi sotilaille, saati edellisten sotien morfiini- tai heroiinivarastoja. Sotilasapteekin proviisori Jarkko Kangasmäki kertoo, että viime sotien aikaisiin valmisteisiin ei tukeuduta.
Tieto mahdollisten tulevien poikkeustilanteiden varalle varastoiduista lääkkeistä tai piristeistä, tai edes niiden olemassaolosta, on puolestaan turvallisuusluokiteltua tietoa.
Mika Koivusen perheessä on arveltu, että Pervitin saattoi pelastaa isän elämän. Kenties aine puski elimistön niin ylikierroksille, että kaukopartiomies pysyi hengissä, ja näläntunne ja väsymys tarpeeksi loitolla, kunnes pelastus tuli.
Toki asiassa on kaksi puolta. Mika Koivunen miettii asiaa vielä hetken ja toteaa naurahtaen:
– Eihän sitä tiedä, mitä olisi tapahtunut jos hän ei Pervitiniä käyttänyt, mutta... olisiko hän sitten edes joutunut tuohon tilanteeseen?
Lue lisää:
Kenraali Ehrnrooth ja Natsi-Saksan ihmepilleri
Onko mummolassa metamfetamiinia kaapin perällä? – "Ei todellakaan kannata kokeilla"